Kultaiset hiekat, kiviset rannat - Seiskarin saaren tarina

Täällä voit tutusta kirjaan  ja tehdä tilauksen suoraan kirjoittajalta

Seiskarin saaren tarina on kertomus pienestä Suomenlahden itäisimmästä saaresta historian melskeissä, melkein niiden keskiössä. Se on epätodennäköinen tarina siitä, kuinka kivisestä mutta kauniista pikkusaaresta tuli Suomen tiheimmin asuttu kunta. Kuinka ympäröivä meri ja sen rannoilta eri vaikutteet Suomen Karjalasta, Inkeristä ja Pietarista muovasivat ainutlaatuisen saarelaiskulttuurin. Tuo elämäntapa joutui kriisiin, kun elinkeinot kärsivät rajusti itärajan sulkeuduttua vuonna 1920. Viimeiset vuosikymmenet olivat taistelua kieltolain melskeissä, mutta myös aurinkoisia kesiä matkailijoiden löydettyä saaren vaikuttavat hiekkarannat. Lopulta elämä romahti, sota ajoi saarelaiset evakkoon. Muistot kultasivat saaren itärannan hiekat.

Kirja kokoaa yhteen Seiskarin ihmisten historian, joka ansaitsee tulla kerrotuksi yksiin kansiin tiivistäen. Kirja kuvaa seiskarilaisten kamppailua meren armoilla, mutta samalla siitä hyötyen. Se on Seiskarin ja seiskarilaisten tarina.

"Kultaiset hiekat, kiviset rannat" ei ole varsinainen kuvakirja, vaikka sisältääkin yli 200 hienoa valokuvaa ja karttaa. Suureen formaattiin mahtuu paljon tekstiä, historiaa ja kulttuurin kuvausta, dramaattisia tarinoita ja aikalaisten muisteluita sekä siteerauksia aikakausien lehdistä. Kirjan koko on 21 cm x 27  cm

Selaa sivua alaspäin tutustuaksesi sisältöön tai valitse "Tilaa tästä" ostaaksesi 

Tutustu kirjan sisältöön alla olevan sisällysluettelon ja lukujen johdantotekstien kautta tai mene suoraan asiaan ja tilaa kirja.  

Ohessa myös äänipätkiä kirjasta: johdantotekstiä kirjan alusta, välissä Einari Eskolan ja Tuomas Kujalan muisteluita Kotus-haastatteluina, lopuksi saaresta lähdön tunnelmia

Seiskarilaisten kertomukset tässä ovat peräisin Kotuksen haastatteluarkistoista, samoin kirjan vastaavat kohdat.

Luku 2 Seiskarin historia

Miten oikeastaan Seiskarin saari tuli suomalaisten asuttamaksi, sehän sijaitsee vain 20 kilometriä etelän puoleiselta rannikolta ja aivan Venäjän suurkaupungin lahden suulla? Kaikella on historiassa syy-seuraussuhteensa. Aivan helposti ei saaren väestömäärä kasvanut. Suomenlahden parhaat silakka-apajat ja arvokas hylkeenrasva houkuttelivat ja Ruotsin kruunukin halusi työntää asukkaita varmistaakseen asemansa Suomenlahden perukoilla. Saari oli kuitenkin alusta asti keskellä Ruotsin ja Venäjän sotien melskeitä ja tyhjeni useaan kertaan. 1300-luvulla alkanut ruotsinkielinen asutus loppui 1500-luvun lopulla kun Pitkän Vihan sota-aika tyhjensi saaren. Kun Ruotsi tuli Suomenlahden rantojen valtiaaksi tuon jälkeen, asutus palasi saareen 1630-luvulta alkaen. Kunnes taas sodat tyhjensivät sen ainakin hetkeksi vuosisadan lopussa. Venäjän vallan aika Uudenkaupungin rauhasta 1721 alkaen toi pitkän rauhallisen jakson, jonka aikana asutus vakiintui. Vähitellen kalastuksen rinnalle kehittyi merenkulku elinkeinoksi asti. Sen kulta-aika koitti Krimin sodan jälkeen, alkoi ennennäkemätön kasvun aika, Seisakarin kulta-aika.  Kauppapurjehdus Pietariin elätti ja Pietarin kadut saivat ulkosaarelaisten keräämät kivet. Väestömäärä kasvoi lähelle 900:aa ennen kuin saari tuli osaksi Suomea 1917. Historian pitkässä perspektiivissä vuonna 1939 tapahtunut saarelaisten traaginen evakuointi oli jälleen "vain" yksi katastrofi pitkässä ketjussa.

Kuvassa vuonna 1867 rakennettu Seiskarin ns. uusi kirkko.

Luku 3 Saaren kylät, tiet, metsät, rannat

Helsingin sanomien toimittaja oli Seiskarissa vieraana vuonna 1936, näin hän kuvaili:

”Kävelyteitä on Seiskarissa paljon. Saaren sisäosissa kohtaa kulkijaa täysin sisämaiset maisemat. Siellä on tasaisten kiviaitojen reunustamia pienoisia peltotilkkuja tai kukkakylläisiä niittyjä vehmaitten lehtojen kainaloissa. Huolellisesti hoidetut metsät, ihanat, korkeat kuusikot ja humisevat hongikot peittävät taas sen alan, mitä asutus ei ole omakseen tarvinnut. Siellä puitten lomassa risteilevät hiljaiset, varjoisat polut ja tiet halki saaren. Nautinnokseen niitä astelee havumetsän tuoksuvaa, kevyttä ilmaa hengitellen. Se on oikeata sanatorioilmaa, johon auringon sulattaman pihkan tuoksu väkevästi sekoittuu.”

 Jo  vuonna 1858 oli runonkerääjä Jaako Länkelä ihastellut saaren kyliä:

”Astelemme edelleen Pohjakylän kapeita, kodikkaita kujia, jotka tuovat mieleen vanhan Rauman tai Porvoon ahtaat, sokkeloiset kadut. Pohjakylässä on kauniita, isojakin taloja."

Kujat tosiaan olivat kaupunkien katuja kapeampia, saaressa kun ei kärryjä ajellut, suurimmat kulkuneuvot olivat työnnettävät rattaat ja kottikärryt. Mitä nyt talvisin majamiehet ajoivat hevosrekensä majoitustalojen pihaan, ja jokunen saaren oma hevonenkin kujilla asteli. Kujat kiemurtelivat asutuksen välissä muodostamatta mitään järkevää arkkitehtuuria, paitsi että niitä myöten pääsee sekä rantaan että kirkkoon. Talojen ja pihojen tiellä olleet kivet oli kasattu kujien reunusaidoiksi, joita oli kaikkialla, kiviä kyllä riitti!

 

 

Luku 4 Kalastus

Tuomas Kujala muisteli talvista kalastusta, "normi päivä töissä":

”Kylhä ne nyt sissee meni jääst monta kertaa, mut ne tuli taas ylös sit. Oon mie putonnu monta kertaa, ja sit tullu taas pois…Täytyi pusertaa vaatteet kuivaks, nii paljo ku vettä tullee ja sit vaatteet päälle taas…Kävihä meil yks talvi et meit oli kolme poikaa ja puottii kaik yhtä aikaa ku rinnakkain mäntii...Poisha myö kaikki sit päästii siit ylös ja sit ei muuta ku jään päälle, puserrettii vaatteet puhtaaks ja koko päivähä myö oltii verkoil viel. Kalat piti saaha, ei myö lähetty kottii ennen ku saatii hailii.”

Kalastus oli Seiskarissa ylivoimaisesti tärkein toimeentulon lähde asutuksen alkuvuosista aina 1800-luvun loppupuolen purjehduksen kulta-aikoihin asti. Silloin lastien vienti Pietariin nousi muutamiksi kymmeniksi vuosiksi keskeisimmäksi elinkeinoksi. Tuo aika päättyi kuin seinään vuosien 1917–1918 mullistuksiin. Saaren parhaita purjehduksen vuosikymmeniä tuki 1860-luvulla alkanut talvinen nuottakalastus. Samoihin aikoihin, kun kesäisin alettiin saada uusia tuloja laivoilla, alkoi myös uusi suurten kalansaaliiden jakso.

Kuvassa ollaan vetämässä nuottaa vorottan avulla

Luku 5 Merenkulku

Einari Eskola muisteli ensimmäistä pestiään kaljaasiin:

"Nuoret pojat ne oli nii innokkaita lähtemää. Mieki muistan ku ensimmäisel reissul mie läksin. Olin saunaa menossa, sellanen koululaine olin, kansakouluu viel kävin. Menin saunaa ja isä tuli jälest saunaa ja sano ”Esula Sipi tuli sanoo ja pyytämää läheks sie hänel yheks reisuks laivaa et häne täytyy mennä käräjil”. Voi sitä riemuu, mie otin vettä vaattii ja roippasi päähä ja mie olinki valmis vaik vast olin saunaa menny. Isä sano et ei niin kiire ole, et pese vaa itses. Mie sano et kyl mie oon puhas. ”Eihä se vielä laivakaa lähe, se meni tullipassii hakemaa se kapteeni”. Mie olin ensimäine siel rannas, et nyt sitä päässää. Ja siitä se alko sit.”

Kuinka oli Seiskarissa päädytty tilanteeseen, että Einari Eskola oli koko lapsuutensa malttamattomana ikään kuin valmistautunut merille pääsyyn? Yleisemmin sanoen, kuinka merenkulusta oli kehittynyt keskeinen elinkeino, vai oliko itsestään selvää, että kun kerran saaressa asutaan, laivoilla seilataan? Ovatko siis kaikki saarelaiset merimiehiä oletusarvoisesti vai miten historian tuulet siihen kuljettivat? Ja vielä: miten luontevaa on, että merenkulkua tultaisiin harjoittamaan elinkeinona pienessä matalassa ja tuulisessa saaressa, jonka rannat ovat kivikkoiset eikä minkäänlaista luonnollisen sataman paikkaa ole edes kuviteltavissa?

Kuvassa seiskarilaisten poikien laivanuittokisa oman saaren rannalla

Luku 6 Hylkeenpyynti

Vuosisataisen Suomenlahden hylkeenpyynnin kohdalla on tehtävä selväksi pari asiaa. Kyse on nimenomaan elinkeinosta, jota harjoitettiin elääkseen ja muilla tavoin saadun elatuksen jatkeeksi tai rinnalla. Mutta toisaalta se oli raaka elinkeino, jossa nykyiset eläintensuojelun periaatteet eivät päteneet. Hylkeen pyynti oli osa luontais- ja omavaraistaloutta. Hylkeestä saatiin tuloja rasvan ja nahkan myynnistä mutta se myös käytettiin tarkkaan itse: nahkasta tehtiin saappaita ja rukkasia, rasvaa käytettiin lamppuihin ja talon ulkoseiniin ja liha syötiin. Elinkeino oli tasapainossa luonnon kanssa, pyyntiä ei harjoitettu hyljekannan tyhjenemiseen asti.

Sakari Pälsin kuvassa suursaarelainen pyytäjä, kuutti ja hylekoira

Luku 7 Saarelaiskulttuuri ja elämäntavat

Mitä on tuo ainutlaatuiseksi kertomani saarelaiskulttuuri, jokin abstrakti seiskarilaisuus? Määrittely on hankalaa ja herättää myös kysymyksen: oliko tuollaista olemassakaan ja miten se ilmeni? Yksinkertaisimmin ajateltuna saarelaisuus piirtyy elinkeinojen kautta. Kalastus, merenkulku ja hylkeenpyynti olivat suurin osa elämää ja jokapäiväistä tekemistä, niiden kautta muodostuivat omat erityiset tavat ja myös suhde ympäröivään maailmaan ja luontoon. Meri ja siitä saatava elanto erottivat saaressa asuvat mantereen ihmisistä ja tavoista. Voidaan puhua purjehduskulttuurista tai hylkeenpyyntitavoista tai kalastukseen liittyvistä perinteistä.

Jotain omanlaistaan kuitenkin kai oli? Jos saarelaisuudesta tulee pikaisesti nimetä jokin yksi erityinen piirre, se on varmaan yhteisöllisyys. Sen ydin on suurperheisyys, sukuun ja perheeseen tukeutuminen sekä purjehduksessa, kalastuksessa että muussakin elämässä. Mutta tuon ytimen ulkopuolella näkyi yhteisöllisyys muussakin, sillä karuissa olosuhteissa ja meren armoilla eläminen edellytti yhtä lailla kaikkien muidenkin kanssa yhteistyötä ja toisten auttamista. Yksin ei kukaan saaressa olisi pärjännyt ja se tiedettiin hyvin. Kun naapurin verkot olivat kovin rikki ja sieltä tultiin kysymään "tulet sie meil parantammaa?", ei siihen voinut vastata kieltävästi.

Seiskarin kulttuuriin vaikuttivat tiiviit suhteet etelään, Inkerin rannikolle. Sieltä tuli kalanostajia (majamiehiä), työntekijöitä ja myös runonlaulun perinnettä. Seiskari oli laulujen ja laulajien saari.

Kuvassa Seiskarin miehiä talkoissa Evert Hotasen jahtia maihin vetämässä.

 

Luku 9 Kriisien vuosikymmen, 1920-luku

"Kalastus vielä jonkun verran tuottaa, mutta kaloista saatu mitätön hinta ei houkuttele silläkään alalla kovin ponnistelemaan. Näissä oloissa kysytään jo puolijumalan hyveellisyyttä ja harvinaista tahdon lujuutta, voidakseen pysyä erossa runsaasti tuottavasta spriin salakuljetuksesta."
Noin puolusteli vuonna 1925 Helsingin Sanomien  toimittaja Yrjö Vuorinen seiskarilaisia, jotka olivat saaren taloudellisessa ahdingossa tarttuneet uuteen tuottavaan, mutta laittomaan elinkeinoon. Uudet Tarton rauhassa vahvistetut rajat ja itäisen rajan sulkeutuminen olivat vieneet saarelta sekä vanhat kala-apajat että kalamarkkinat ja rahtipurjehduksen asiakkaat. Kieltolaki avasi mahdollisuuden uudenlaiseen toimeentulon lähteeseen.

1920-luku oli rauhatonta aikaa. Ensin käytiin tullitonta kauppaa Kronstadtin venäläisen laivaston kanssa, siinä puuhassa jo menetettiin ihmishenkiä ja viruttiin Pietarin vankilassa. Laiton toiminta jatkui sitten kätevästi pirtun kuljetuksella, se tuli jopa hetkeksi leimaamaan Seiskarin saaren. Suuri osa saarelaisista osallistui, vankilaan jouduttiin taas ja sakkoja maksettiin, mutta ruokaa tuli pöytään. Tuskin kukaan kuitenkaan rikastui.

Luku 10 1900-luvun kesät ja kesävieraat

Kriisien vuosikymmenen jälkeen taloudelliset olot eivät helpottuneet, päinvastoin. Etsittiin uusia tulonlähteitä ja Suomessa hiljalleen heräillyt matkailu toi sellaisia. Seiskarin luonto, ystävälliset isännät ja emännät sekä etenkin itärannan hiekat toivat vetovoimaa saarelle. Annetaan aikalaistodistajien eli kesävieraiden kertoa.

”Tuvan suuri uuni on äsken valkaistu, samoin katto. Kauniit punaraitaiset matot peittävät vastamaalatun permannon. Valkopeitteiset vuoteet kutsuvat houkuttelevasti. Seinällä kaunisääninen, rauhoittavan tahdikkaasti käyvä kello osoittaa aikaa. Meidät valtaa sanoin selittämätön olemassaolon ilo ja riemu. Miten tyytyväisiä ja onnellisia olemmekaan.”

(Nimimerkki H.A:la, Helsingin sanomat 13.9.1936)

”Jäin hurmioissani katselemaan rannatonta, leppoisaa, ystävällisesti hymyävää merta, jossa vain maininki piti verkkaista keinuntaansa. Takanani ja sivuillani levittäytyi »Sahara», loivasti kohoten länteen päin. Tällaiset rajattomat rannattomat lakeudet ovat aina olleet haaveitani. Niitä katsellessa sielu avartuu ja sydän paisuu. Kauniit ovat sisämaan vedet saarineen ja salmineen, mutta niissä on sittenkin jotakin pientä, ahdistavaa.”

(Yrjö Vuorinen, Helsingin Sanomat, vuonna 1925)

Kuvassa lierihatussaan vakio kesävieras, taiteilija Beda Närhi, isäntäperheensä Marttiloiden seurassa

Luku 11 Jäähyväiset

Vuoden 1939 kesää muistellaan Suomessa lämpimänä ja aurinkoisena, sitä se oli ollut Seiskarissakin. Pikkupojat olivat varmaan saaneet täyteen tavoitteensa: ennen juhannusta yli sata uintikertaa. Kesävieraitakin oli taas ollut entistä enemmän.

Mutta uhka tunnistettiin Seiskarissakin. Naapurimaan suuret sotalaivat olivat pitkään ammuskelleet harjoituksissaan saaren liepeillä, jopa jonkun ammuksen melkein rantaan. Siitä alkaen, kun Pietari Suuri alkoi pystyttää Amsterdamin kopiota eli Pietarin kaupunkia Neva-joen suulle 1700-luvun alussa, olivat ulkosaaret sijainneet suurkaupungin puolustuksen kannalta vaarallisessa paikassa. Suurvallan etujen ajamisen politiikassa pienten saarten muutamat kalastajat eivät paljoa paina. Saaret sijaitsivat jo vanhastaan Ruotsin ja Venäjän riitojen rajamailla ja 1500- luvulta alkaen ne evakuoitiin tai tyhjenivät levottomuuksien ja sodan melskeiden jaloista moneen kertaan.

Tiistaiaamuna 10.10.1939 Seiskarin keskeneräisen aallonmurtajalaiturin luo saapui s/s Suursaari vetäen proomua perässään. Ensimmäinen viesti Seiskariin oli tullut kolme päivää aikaisemmin: ”Valmistautukaa koko kansa siirtymään pois käskyn saatuanne”. Seurasi epätietoisuuden ja hädän täyttämä pakkaaminen – suurin osa tavaroista ja koko entinen elämä oli jäämässä taakse. 11.10. tyvenessä aamusumussa Suursaari-laiva suuntasi kohti Kotkaa ja kyydissä olevat seiskarilaiset kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Tämä on ainoa lähtöpäivältä säilynyt valokuva, veneet viemässä väkeä laivaan. Saaren hyljekoista toiset lopetettiin, toiset jäivät kotiportaille uskollisesti odottamaan kotiin kohta palaavia – olivathan isännät ja emännät aina tulleet matkoiltaan. Jotkut ehkä epäilivät, ja ne tulivat mukaan laiturille kuten tämän kuvan koira. Heiluttaako se vielä toiveikkaana häntäänsä? Mukaan sekään ei kuitenkaan päässyt...